Miksi arkistot avataan puolen vuosisadan jälkeen

Valtionsalaisuus liittyy siihen, miten hyödyllinen tieto olisi vastustajalle, ja tämä hyöty hiipuu ajan myötä: teknologia vanhenee, rajat muuttuvat ja ihmiset väistyvät vallasta. Siksi monissa maissa perusaika on melko lyhyt: vuosikymmeniä, ei vuosisatoja.

Henkilötiedot toimivat toisin. Lääketieteelliset asiakirjat, ilmiannot, lausunnot ja oikeusasiat koskevat tiettyjä ihmisiä ja heidän lapsiaan. Tässä aikaa ei lasketa asiakirjan tärkeydestä vaan ihmisen eliniästä: niin kauan kuin mainitut ihmiset ovat elossa, julkaiseminen vahingoittaisi heitä, ei historiaa.

Viimeinen kohta unohtuu usein, mutta se selittää paljon. Päätöksestä avata asiakirjat siihen, että niitä voi tulla katsomaan ja lukea, tarvitaan paljon työtä: aineisto on järjestettävä ja kuvailtava, ja muilla perusteilla suljettu sisältö on poistettava. Suurissa aineistokokonaisuuksissa tämä vie vuosia ja joskus vuosikymmeniä.

Siihen mennessä useampi asia osuu yhteen. Tapahtumiin osallistuneet eivät enää voi joutua suoraan kärsimään, lähteille annetut lupaukset vaitiolosta eivät enää sido, ja asian myöntämisen poliittinen hinta laskee: päätöksiä tekivät eri ihmiset ja usein myös eri valtio.

Viivästymisellä on myös selvä hinta. Historiaa kirjoitetaan asiakirjojen perusteella, mutta siihen mennessä todistajat ovat kuolleet eikä kukaan voi enää tarkentaa asioita. Monet tapaukset jäävät vain puoliksi ymmärretyiksi: paperit ovat olemassa, mutta elävä muisti, joka voisi selittää sanomatta jääneen, on poissa.