Mistä rikoksista vaiettiin vuosikymmenten ajan

Ihmisten joukkotuhoaminen heidän kansallisuutensa perusteella alettiin nähdä erillisenä rikoksena vasta vuoden 1944 jälkeen: juristi Raphael Lemkin muodosti sanan "kansanmurha" kreikan ja latinan juurista, jotta tapahtuneelle saatiin nimi. Sitä ennen tällaiset tapahtumat kirjattiin asiakirjoihin "levottomuuksina" tai "uudelleensijoittamisena". Ilman luokkaa tapaukselle ei ole vertailukohtaa: tutkijalla ei ole mitään avattavaa eikä historioitsijalla mitään etsittävää luettelosta.

Sama päti maiden sisällä, ilman sotaa. Perheväkivalta kirjattiin vuosikymmenten ajan "skandaaliksi", ei pahoinpitelyksi; joissakin maissa laissa todettiin suoraan, ettei avioliitossa voinut tapahtua raiskausta, ja tämä kirjaus poistettiin pääasiassa 1970-1990-luvuilla. Ongelma ei ollut se, ettei kukaan tiennyt - naapurit ja paikallinen poliisi tiesivät. Sille ei ollut omaa kohtaa, johon se olisi voitu kirjata.

Toinen lukko on arkisto. Lehtileike leikataan irti, sivu katoaa sidotusta niteestä, kansio siirtyy suljettuun kokoelmaan. Tulsan vuoden 1921 verilöylyn jälkeen, kun koko mustan väestön Greenwoodin kaupunginosa paloi, tapahtuma puuttui Oklahoman koulujen oppikirjoista lähes 80 vuoden ajan, ja osa noita päiviä koskeneista sanomalehtiaineistoista katosi arkiston niteistä. Osavaltion komission laaja raportti julkaistiin vasta vuonna 2001.

Yksikään näistä tapauksista ei tullut ilmi itsestään. Tulsassa paikallishistorioitsijat ja seuraavan sukupolven toimittajat lähtivät etsimään tietoa arkistoista. Katynissa, vuonna 1940 teloitettujen puolalaisten upseerien tapauksessa, syy pantiin puolen vuosisadan ajan natsi-Saksan vastuulle, kunnes hallinto vaihtui ja sen mukana myös se, mitä sai julkaista. Tuskegeessa satoja sairaita miehiä jätettiin vuosiksi ilman hoitoa heidän tarkkailemisekseen; tutkimuksen lopetti lääkärien sijaan kansanterveyspalvelun työntekijä Peter Buxtun: hän kirjoitti esimiehilleen useita vuosia, ei saanut mitään aikaan ja toimitti aineiston toimittajille. Juttu julkaistiin kesällä 1972, ja ohjelma lopetettiin saman vuoden loppuun mennessä.

Sen jälkeen järjestys on lähes aina sama: ensin "sitä ei tapahtunut", sitten "tapahtui, mutta ei niin", sitten "tapahtui, mutta kauan sitten", ja vasta sen jälkeen komissio, raportti ja rivi oppikirjassa. Jokainen vaihe vie vuosia, ja monet tapaukset juuttuvat keskelle.

Siksi "unohdettu rikos" ei ole aivan tarkka ilmaus. Unohduksiin ei jää tapahtuma vaan tapa puhua siitä: raportoinnin kohta katoaa, todistajien sukupolvi väistyy ja jäljelle jää perheen oma lause: "meillä ei kysellä siitä". Tapahtuma itsessään pysyy paikallaan ja odottaa, että joku avaa kansion uudelleen.