Miten hiljaisuudella manipuloidaan

Tauon ottaminen on normaalia. Ero ei ole hiljaisuuden kestossa, vaan siinä, tiedätkö sen säännöt. ”Tarvitsen tunnin, sitten palaamme tähän” on tauko: sillä on kesto ja syy. Keinona käytetty hiljaisuus ei kerro kumpaakaan.

Sitten alkaa yksinkertainen laskutoimitus. Kun et saa vastausta, jäät yksin kysymyksen ”Mitä minä tein?” kanssa. Aivot täyttävät epävarmuuden itse, yleensä versiolla, jossa sinä olet syyllinen. Toinen ei sillä välin tee mitään, ja juuri siitä on kyse: hän ei sanonut mitään, joten hänen sanoihinsa ei voi tarttua.

Kaikki riippuu siitä, onko hiljaisuudesta ilmoitettu vai ei. Ilmoitetusta hiljaisuudesta voi sopia. Ilmoittamattoman hiljaisuuden kanssa voit vain arvailla, ja se arvuuttelu on työtä, joka on siirretty sinun tehtäväksesi.

Hiljaisuus ei paina tasaisesti. Se kasvaa, ja jokainen vastausta vaille jäävä tunti nostaa seuraavan siirtosi hintaa.

Tässä loppu on alkua tärkeämpi. Yhteys palautuu arkisesti, asiaa selvittämättä, ja helpotus yhdistyy ratkaistun konfliktin sijaan siihen, että sinä annoit periksi. Seuraavalla kerralla hiljaisuutta tarvitaan vähemmän: tiedät jo, miten tämä päättyy.

Laboratoriossa torjutuksi tulemista tutkitaan ruudulla pelattavalla pallonheittopelillä: kaksi kanssapelaajaa heittelee palloa ensin sinulle, mutta lopettaa sitten. Osallistujat järkyttyvät, vaikka heille olisi etukäteen kerrottu, että vastapuolena on ohjelma. Tämä on toistettu kymmenissä tutkimuksissa. Väite siitä, että ”torjutuksi tuleminen sattuu kirjaimellisesti kuin fyysinen kipu”, perustuu kuitenkin aivokuvantamiseen, ja siitä kiistellään yhä: saman alueen aktiivisuus ei tarkoita, että kokemus olisi sama. Yksi asia on siis vankalla pohjalla: hiljaisuus satuttaa oikeasti, eikä kyse ole siitä, että olisit liian herkkä. Hieno ilmaus fyysisestä kivusta on itse vaikutusta epävarmempi, joten siihen ei kannata vedota keskustelussa.