Mitä kaasuvalotus oikeasti on

Nimi on peräisin vuonna 1938 ilmestyneestä näytelmästä. Joka ilta talon valot himmenevät, mutta kun vaimo kysyy asiasta, mies vakuuttaa, ettei mikään ole muuttunut ja että vaimo kuvittelee kaiken. Hän ei väittele lampuista vaan siitä, mitä vaimo näkee. Näytelmän lopussa vaimo ei enää uskalla sanoa ääneen, mitä näkee.

Arjessa se näyttää samalta. Sanot: "Lupasit soittaa." Vastaukseksi et kuule: "En luvannut", vaan: "Sinä keksit aina kaikenlaista." Ero on valtava. Ensimmäinen vastaus koskee kyseistä iltaa, ja sen voi tarkistaa. Toinen koskee sinua kokonaisuutena, eikä sitä voi mitenkään tarkistaa.

Katso, mihin keskustelu päättyi. Se alkoi kello seitsemästä ja päättyi siihen, millainen sinä olet. Kukaan ei enää muista kello seitsemää. Tässä on keinon ydin: tarkoitus ei ole voittaa väittelyä vaan vaihtaa sen aihe tarkistettavasta tapahtumasta sinuun, jota ei voi tarkistaa.

Muisti ei ole arkisto vaan jälleenrakennus. Joka kerta, kun muistat tuon illan, kokoat sen uudelleen sirpaleista ja siitä, mitä kuulit siitä myöhemmin. Psykologi Elizabeth Loftus osoitti kokeissaan, että jos ihmiselle ujuttaa tapahtuman jälkeen väärän yksityiskohdan, osa ihmisistä muistaa sen myöhemmin todellisena.

Siksi sillä on väliä, kuka asian sanoo. Vierasta ihmistä et uskoisi. Läheistä ihmistä uskot: hän oli paikalla, ja hänellä oli yhtä hyvät mahdollisuudet muistaa tapahtuma. Jos hän sanoo kerta toisensa jälkeen itsevarmasti: "Sellaista ei tapahtunut", oma versiosi ei enää tunnu luotettavalta. Alat tarkistaa todellisuutta hänen etkä itsesi kautta.

Rehellisesti sanottuna kaasuvalotus ei ole diagnoosi eikä mitattava suure, vaan nimi tietynlaiselle käyttäytymismallille. Sen taustalla oleva mekanismi, muistin muovautuvuus, on hyvin tutkittu. Itse nimike on epämääräinen: sillä kutsutaan lähes mitä tahansa epämiellyttävää väittelyä. Älä keskity sanaan vaan merkkiin keskustelu tapahtumasta muuttuu toistuvasti keskusteluksi siitä, oletko järjissäsi.