Miksi lääkärit käyttivät nokkanaamioita

Kun ajattelet sanoja "ruttolääkäri", mieleesi tuleva naamio on yksinkertainen: nahkainen huppu, kaksi lasiokulaaria ja pitkä, ontto nenä, suunnilleen kämmenen mittainen. Sen sisään tungettiin kuivattuja kukkia, minttua, neilikkaa ja kamferia, ja joskus sinne laitettiin etikalla kostutettu sieni. Lääkäri hengitti kahden reiän kautta ja tunsi koko ajan vain tämän voimakkaan tuoksun.

Ajatuksena ei ollut suodattaminen vaan syrjäyttäminen. Mikrobeja opittaisiin tuntemaan vasta yli kaksi vuosisataa myöhemmin, ja vallitseva teoria oli miasmateoria: taudin ajateltiin olevan pilaantuneen ilman ominaisuus. Ilma pilaantuu, se haisee, joten paha haju itsessään on tartunta. Tästä seurasi meille outo mutta heille itsestään selvä johtopäätös: jos peität pahan hajun voimakkaalla hyvällä tuoksulla, sinun ja taudin väliin syntyy suojamuuri.

Muu asu noudatti samaa ajatusta: pitkä vahattu viitta, käsineet, saappaat, hattu ja keppi, jolla potilasta voitiin tutkia ja hänen vaatteitaan kohottaa koskematta häneen käsin.

Rutto ei päättynyt mustaan surmaan. Se palasi aaltoina vielä kolmen vuosisadan ajan, ja kaupungit ehtivät rakentaa sen ympärille byrokratian: karanteenit, kuolleisuusluettelot ja palkatut lääkärit, jotka pestattiin epidemian ajaksi ja lähetettiin tartunnan saaneisiin koteihin. Ihminen, joka kiersi tällaisia koteja päivittäin sopimuksen nojalla, tarvitsi suojavaatteet, ja niin ne syntyivät. Perinne liittää asun yksityiskohtaisen kuvauksen Ranskan hovin lääkäriin Charles de Lormeen.

Sitten seuraa kiusallinen osa. Nokan yrtit eivät tehneet mitään: miasmoja ei ollut olemassa. Vahattu nahka, käsineet ja saappaat sen sijaan todennäköisesti toimivat, sillä paiseruttoa levittävät kirput, ja niiden on vaikeampi purra peitettyä kehoa. Yskittäessä pisaroina leviävän keuhkoruton kohdalla myös kasvot peittävä suoja saattoi merkitä jotakin. Tämä on uskottava rekonstruktio, ei mittaustulos: tuolloin kukaan ei verrannut ryhmiä, ja nokkanaamioita käyttäneet lääkärit kuolivat silti usein.