Mitä lastenkodeissa nähtiin
Sota-ajan lastenseimissä ja lastenkodeissa lapsia ruokittiin, hoidettiin ja pidettiin puhtaina. Silti monet lakkasivat kasvamasta, menettivät kiinnostuksensa leikkiin ja jäivät jälkeen puheen kehityksessä. Huonoimmin kävi niille, jotka tulivat hoitoon aivan pieninä ja joiden hoitava aikuinen vaihtui usein.
Vertailu oli yllättävä. Vaikeissa oloissa äitiensä kanssa asuvat lapset voivat paremmin kuin hyvin hoidetussa laitoksessa olevat lapset, joiden lähellä ei ollut pysyvää aikuista. Syynä eivät siis olleet ravinto tai hygienia.
- 1940-lukuHavainnot sota-ajan lastenseimistä ja lastenkodeista: hyvästä hoidosta huolimatta lapset jäävät jälkeen.
- 1951Kansainväliselle järjestölle laadittu raportti julkaistaan: pysyvän aikuisen menettäminen tunnistetaan vakavaksi riskiksi.
- 1950-lukuSairaaloissa olevista lapsista kertovat elokuvat muuttavat käytäntöjä: vanhemmat alkavat päästä lastensa luo.
- 1960-lukuLapsen käyttäytymistä eron ja jälleennäkemisen aikana aletaan tutkia. Teoria saa testattavan muodon.
Kolmas kohta muutti sairaaloiden käytäntöjä. Aiemmin vanhemmat saivat tavata lapsiaan tunnin viikossa, koska vierailujen ajateltiin järkyttävän lasta: niiden jälkeen lapsi itki. Havainnot osoittivat, että itku oli merkki yhteyden säilymisestä, kun taas rauhalliseksi muuttuneen lapsen käytös tarkoitti, että hän oli lakannut odottamasta.
Mitä teoriaan tuli mukaan
Myöhemmin teoriaa täsmennettiin ja kritisoitiin useaan otteeseen: varhaisissa muotoiluissa äidin roolia korostettiin liikaa ja isien, isoäitien sekä hoitajien merkitystä vähäteltiin. Nykyinen versio puhuu pysyvästä aikuisesta, ei tietystä roolista.
Lue loppuun Miqo-sovelluksessa
Vielä 1 minuutti, ja lopussa tietovisa. Artikkeli löytyy kohdasta ”Synkkä historia → Lapset sodassa”
Osoita koodia puhelimen kameralla, niin App Store tai Google Play avautuu.
Lähteet
- Sota-ajan lastenseimissä olevia lapsia havainnoivat Anna Freud ja Dorothy Burlingham. John Bowlby laati vuonna 1951 raportin eron vaikutuksesta kehitykseen. Myöhemmät tutkimukset täsmensivät pysyvän hoitavan aikuisen merkitystä