Miten myötätunto eroaa empatiasta

Ystäväsi kertoo, että hänet irtisanottiin. Jos empatia herää, hänen ahdistuksensa nousee sinussa omana tunteenasi: kurkkua kuristaa, pulssi kiihtyy ja haluat tehdä heti jotakin. Tämä ei ole kielikuva. Kun ihminen näkee toisen kipua, monet samat aivoalueet aktivoituvat kuin hänen kokiessaan omaa kipuaan - saareke ja etuinen pihtipoimu.

Myötätunto toimii toisin. Ymmärrät, että hänellä on paha olla, ja välität, mutta oma olotilasi pysyy omana: se ei ole kipua vaan lämpöä ja halua auttaa. Myötätunnon harjoittamista koskevissa tutkimuksissa tämä tila nojasi eri aivoverkostoihin - sellaisiin, jotka liittyvät kivun sijaan huolenpitoon ja kiintymykseen.

Tarttumisen ja auttamisen välissä on kokonainen asteikko. Alimpana on automaattinen reaktio: vastasyntyneet alkavat itkeä kuullessaan toisen vauvan itkun - kukaan ei opettanut heitä siihen. Ylempänä syntyy erottelu: hän tuntee näin, en minä. Vasta seuraavalla tasolla mukaan tulevat lämpö ja halu tehdä jotakin.

Jos toisen kipu nousee sinussa eikä löydä purkautumisväylää, empatia muuttuu henkilökohtaiseksi ahdingoksi - omaksi stressiksesi toisen vaikeuksista. Silloin aivosi tekevät sille saman kuin mille tahansa omalle kivulleen: yrittävät lievittää sitä. Helpoin tapa lievittää sitä on ottaa etäisyyttä. Vaihtaa aihetta, antaa nopeasti neuvo tai soittaa harvemmin.

Tätä kutsutaan myötätuntouupumukseksi, vaikka oikeastaan uupuu rajaton empatia. Tanja Singer ja hänen kollegansa erottelivat kokeissa nämä kaksi tilaa: lämpimän myötäelämisen harjoittelu lisäsi halukkuutta auttaa, kun taas puhtaan empatian harjoittelu lisäsi kielteisten tunteiden määrää. Otokset olivat pieniä, joten kyse on pikemminkin toimivasta mallista kuin todistetusta laista.

Raja on itsessään yksinkertainen. Tunnet hänen tilansa - ja muistat samalla, että se on hänen. Psykologi Carl Rogers kutsui tätä "ikään kuin" -ehdoksi: ilman sitä jäljelle jää ymmärtämisen sijaan pelkkä tarttuminen. Ja juuri tämä ratkaisee, riittävätkö voimasi vielä huomenna.