Miksi olet yksinäinen ystävienkin keskellä

Psykologit kuvaavat yksinäisyyttä ristiriitana: toisella puolella on se läheisyys, jota tarvitset, toisella se, jota sinulla todellisuudessa on. Niiden välinen kuilu on itse tunne. Siksi numerot eivät poista sitä: sinulla voi olla kymmenen ihmistä, joiden kanssa viestittelet, ja silti tunne, ettet ole kenellekään tärkeiden ihmisten listalla ensimmäisenä.

Jo seitsemänkymmentäluvulla psykologit huomasivat, että aukkoja on oikeastaan kaksi. Toinen liittyy verkostoon: ei ole ketään, jonka kanssa viettää lauantaita tai jonka luo poiketa. Toinen liittyy kiintymykseen: ei ole ihmistä, jolle olisit juuri se tärkeä ihminen. Ystäväjoukko täyttää ensimmäisen aukon hyvin, mutta tuskin koskettaa toista. Siksi syntyy outo tunne: ilta oli hieno, mutta sisällä mikään ei liikahtanut.

Katso, kumpi näistä aukoista on sinun. Jos kaipaat tapahtumia ja ihmisiä, uudet tuttavuudet todella auttavat. Jos kaipaat sitä, että sinut tunnetaan kokonaan, uudet tuttavuudet vain kasvattavat lukua, mutta tunne pysyy ennallaan.

Läheisyys ei kasva yhdessä vietettyjen tuntien määrästä vaan siitä, kuinka paljon kerrot itsestäsi ja mitä tiedollesi tehdään. Ystävien välinen keskustelu on usein sellainen, että kysymys esitetään, mutta vastausta ei oikeastaan tarvita, ja molemmat ymmärtävät sen hiljaa.

Lähdet tällaisesta keskustelusta tuntien, että olit seurassa, mutta sinua ei kuultu.

Mitä äänekkäämpi ilta, sitä selvempi kontrasti: yhteinen nauru nostaa läheisyyden odotusta, sitten ovi sulkeutuu - ja jäljelle jää täsmälleen se, minkä kanssa tulit.

Sitten suojaus käynnistyy. Kerroit kerran jostain tärkeästä, eikä sinua kuultu - toisella kerralla on helpompi olla aloittamatta. Yksinäisyys tekee yleensä tarkemmaksi kylmyyden merkkien suhteen ja samalla varovaisemmaksi, joten hiljaisuudesta tulee tapa. Tämä on taipumus, ei sääntö: monilla kierros katkeaa jo ensimmäisessä rehellisessä keskustelussa.