Mitä käytettiin rahana ennen kolikoita

Karja on vanhin arvon mitta. Latinalainen pecunia, "raha", tulee sanasta pecus, "karja": karjalla laskeminen oli tuttua kauan ennen rahan lyömistä. Mesopotamiassa laskettiin ohraa ja hopeaa, ja kirjurit merkitsivät savitauluihin, kuka oli kenellekin ja kuinka paljon velkaa. Tällainen velka saattoi säilyä vuosia, vaikka mikään ei siirtynyt kädestä käteen.

Kauriinsimpukoita käytettiin Kiinassa, Intiassa ja Afrikassa: niitä oli vaikea väärentää eivätkä ne pilaantuneet. Kiinalainen simpukkaa tarkoittava merkki esiintyy yhä vaurauteen ja kaupankäyntiin liittyvissä merkeissä. Kangas, vilja ja harkkoina tai kappaleina oleva metalli toimivat toisin - ne punnittiin jokaisessa kaupassa. Sekeli, mina ja talentti olivat alun perin painon mittoja, eivät kolikoiden nimiä.

Historioitsijat löytävät yhteisöjen sisältä harvoin puhdasta "esine esineestä" -vaihtoa: yhteisön sisällä on helpompi merkitä velka muistiin kuin sovittaa ihmisten tarpeet yhteen. Aiheesta kiistellään yhä. Ulkopuolisten kanssa käytiin kuitenkin vaihtokauppaa - ja silloin vastaan tuli aina sama umpikuja.

Jotta esineestä tuli rahaa, sen piti läpäistä neljä testiä: lähes kaikki tarvitsevat sitä, se ei pilaannu, sen voi jakaa tai laskea kappaleina eikä sitä voi valmistaa nopeasti lisää. Karja ei läpäise jaettavuuden testiä: puolikasta härkää ei voi luovuttaa. Vilja pilaantuu ja vie tilaa. Simpukankuoret toimivat hyvin siihen asti, kun joku tuo niitä säkkikaupalla rannikolta. Metalli läpäisee kaikki testit.

Painon mukaan mitattuun metalliin jäi yksi hankaluus: jokainen kauppa piti punnita ja tarkistaa epäpuhtauksien varalta. Kolikko ratkaisi juuri tämän ongelman. Ensimmäiset tunnetut kolikot lyötiin Lyydiassa, Vähässä-Aasiassa, noin 600-luvulla eaa. elektrumista - kullan ja hopean luonnollisesta seoksesta. Leima tarkoitti, että lyöjä oli vahvistanut painon ja laadun, joten vaakaa ei tarvinnut ottaa esiin. Numismaatikot kiistelevät yhä siitä, kuinka tasalaatuisia varhaisimmat kolikot olivat.