Mitä vankila tekee ihmiselle

Sosiologi Erving Goffman kuvasi suljetun laitoksen vastaanottomenettelyä näin: omat vaatteet otetaan pois, tilalle annetaan vankilavaatteet, tavarat luetteloidaan, nimi korvataan usein numerolla, ja siitä lähtien joku muu laatii päiväohjelman. Hän kutsui tätä minän kuolettamiseksi - ei julmuudeksi, vaan liukuhihnaksi, joka riisuu ihmiseltä kaiken, millä hän aiemmin määritteli itsensä.

Sitten valinnanvaran puute alkaa vaikuttaa. Sisällä ei tarvitse päättää, milloin nousta, mitä syödä tai minne mennä: joku päättää ne puolestasi. Kyky valita ei katoa, mutta sen harjoittaminen loppuu - aivan kuin lihas olisi kipsissä. Siksi pitkän tuomion jälkeen kuulee usein saman asian: tusinan leipälajin edessä tekee mieli kääntyä ja lähteä.

Jo vuonna 1940 tätä kutsuttiin vankilaistumiseksi: ihminen omaksuu sisäiset säännöt samalla tavalla kuin omaksutaan sen maan kieli, jossa asutaan. Psykologi Craig Haney jakoi sen vuoden 2001 katsauksessaan osiin - eikä mikään niistä ole merkki rikkoutumisesta. Jokainen niistä oli järkevä vastaus ympäristöön, jossa heikkous huomataan ensimmäisenä.

Se, kuinka syvälle tämä juurtuu, vaihtelee paljon: merkitystä on tuomion pituudella, iällä, olosuhteilla, sillä, oliko henkilö eristyssellissä, ja sillä, jäikö ulkopuolelle ketään. Vapautumisen jälkeisiä pitkäaikaisia seurantatutkimuksia on vähän, joten rehellinen vastaus kysymykseen "milloin se hellittää" kuuluu näin: osa tavoista häviää kuukausissa, osa kestää vuosia.