Miten sota muuttaa lapsuutta

1. syyskuuta 1939 Britannia aloitti kaupunkiensa evakuoinnin. Ensimmäisinä päivinä lähti noin kahdeksansataatuhatta koululaista - takkeihinsa kiinnitetyt laput mukanaan, ilman vanhempiaan, vieraiden perheiden luo. Pommitukset eivät vielä olleet alkaneet, ja tammikuuhun 1940 mennessä yli puolet lapsista oli palannut kotiin: perheet eivät kestäneet eroa.

Anna Freud ja Dorothy Burlingham pitivät Lontoossa päiväkotia lapsille, jotka olivat jääneet kodittomiksi ilmahyökkäysten jälkeen. Heidän vuonna 1943 julkaistu johtopäätöksensä oli kiusallinen: pommi pelotti lasta vähemmän kuin ero. Ne, jotka viettivät hyökkäyksen rauhallisen äidin vierellä, toipuivat useammin muutamassa päivässä. Ne, jotka lähetettiin paikkaan, jossa ei ollut ainoatakaan räjähdystä, reagoivat voimakkaammin ja pidempään.

Mekanismi on yksinkertainen. Pienellä lapsella ei ole omaa vaaran mittakaavaa - hän ottaa sen aikuiselta: katsoo kasvoja, kuuntelee ääntä, tuntee käsien kosketuksen. Jos aikuinen pysyy rauhallisena, jylinä on yhä kova mutta kestettävä tapahtuma. Jos aikuinen jähmettyy tai huutaa, samasta jylinästä tulee todiste siitä, että maailma on loppunut.

Kolme viidestä - koska sotaa ei voi järjestää kokeeksi. Kyse on havainnoijien muistiinpanoista, ei samanlaisten ryhmien vertailusta: rauhallinen äiti on useammin läsnä perheessä, joka ei ole menettänyt ketään. Arviot seurauksista vaihtelevat tutkimuksissa moninkertaisesti - muutamasta prosentista lapsista puoleen, sen mukaan, keneltä kysyttiin ja kuinka monen vuoden kuluttua. Suunta toistuu, mittaluokka ei.

Pelon lisäksi muuttuu vielä kolme asiaa, ja ne toistuvat sodasta toiseen. Leikki saa uuden juonen: lapset rakentavat ja pommittavat, hautaavat nukkeja, leikkivät tarkastuspistettä - näin lapsi käsittelee sitä, mitä hän ei vielä osaa sanoittaa. Vanhemmasta lapsesta tulee aikuinen: hän huolehtii nuoremmista, tulkkaa vanhemmilleen vieraassa maassa, tekee päätöksiä perheen puolesta. Ja suunnittelu katoaa: kysymys "Mikä sinusta tulee?" menettää pohjansa, ja horisontti kutistuu tähän päivään, jolloin kaikki ovat elossa.

Tämä ei ole tuomio. Useimmat lapset, joiden aikuinen pysyi saatavilla ja joiden arjen rytmi säilyi osittain, selviytyvät ilman pitkäaikaisia seurauksia. Vaikeusastetta ei ennusta pommituksen äänekkyys vaan arkisemmat asiat: läheisen kuolema, toistuvat muutot, aikuinen, joka ei enää itse jaksa. Sota rikkoo lapsuuden pääasiassa niiden ihmisten kautta, jotka se murtaa.