Sama virhe, kaksi erilaista reaktiota
Unohdit ystäväsi kannalta tärkeän päivän. Sen jälkeen voi tapahtua kaksi asiaa, jotka näyttävät ulospäin lähes samalta. Toisessa mielessäsi pyörii itse tilanne: et kirjoittanut, et soittanut, hän odotti. Toisessa pyörit sinä itse: millainen ystävä oikein olen tämän jälkeen, minulle käy aina näin.
Sanat menevät tässä helposti sekaisin. Keskustelussa ”häpeän” ja ”olen syyllinen” menevät lomittain, eikä yhden lauseen perusteella voi tietää, mitä toinen kokee. Useimmiten molemmat tunteet tulevat yhdessä, ja kysymys on siitä, kumpi painaa enemmän. Ero näkyy sanojen sijaan siinä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Menetin eilen malttini tyttärelleni ihan mitättömästä asiasta.
Miltä sinusta sitten tuntui?
Että olen kamala äiti. En pystynyt koko iltana edes katsomaan häntä.
Entä jos sanoisit asian toisin: huusin hänelle, ja se oli epäreilua?
Silloin olisin mennyt pyytämään anteeksi. Nyt menin vain toiseen huoneeseen.
Tässä kuuluu ajatuksen suunnan vaihtuminen. Niin kauan kuin arvio on ”olen kamala äiti”, mitään ei voi tehdä: et voi muuttaa itseäsi yhdessä illassa. Heti kun arvio palaa muotoon ”huusin hänelle”, syntyy teko, jonka voi kohdistaa oikealle ihmiselle.
Mihin arvio kohdistuu
Psykologit kuvaavat tätä saman arvion erilaisina kohteina. Helen Block Lewis esitti jaon vuonna 1971, ja se on pitänyt siitä lähtien: syyllisyys kohdistuu käyttäytymiseen, häpeä minuuteen. Näiden kahden kohteen välissä on väliportaita.
- Olen tällainen
- Olen tuollainen ihminen
- Toimin niin
- Niin kävi kerran
Alhaalla on konkreettinen tilanne, ylhäällä sinä kokonaisuudessaan. Mitä ylemmäs arvio siirtyy, sitä vähemmän siinä on korjattavaa: teolla on kohde ja tapa hyvittää se, mutta ajatuksella ”olen tällainen” ei ole kumpaakaan.
Siksi syyllisyys yleensä vetää kohti muita, kun taas häpeä työntää heistä poispäin. June Tangney kollegoineen osoitti tämän monissa aineistoissa: taipumus syyllisyyteen liittyy anteeksipyyntöihin ja empatiaan, taipumus häpeään välttelyyn, puolustautumiseen ja vihaan. Tulokset perustuvat itsearviointeihin ja korrelaatioihin, joten yhteys on vakaa mutta ei ehdoton: häpeä ei aina ole tuhoisaa, eikä syyllisyys aina hyödyllistä.
Kohteena on teko. Se saa sinut korjaamaan asian: pyytämään anteeksi, tekemään uudelleen, palaamaan toisen luo.
Kohteena olet sinä. Se saa sinut katoamaan: välttelemään katsetta, olemaan soittamatta, vaihtamaan aihetta.
Lue loppuun Miqo-sovelluksessa
Vielä 1 minuutti, ja lopussa tietovisa. Artikkeli löytyy kohdasta ”Psykologia → Häpeä ja syyllisyys”
Osoita koodia puhelimen kameralla, niin App Store tai Google Play avautuu.
Lähteet
- Helen Block Lewis, ”Häpeä ja syyllisyys neuroosissa” (1971)
- June Tangney ja Ronda Dearing, ”Häpeä ja syyllisyys” (2002)