Onko yksinäisyys tarttuvaa

Yhden kaupungin asukkaiden pitkäaikainen seuranta mahdollisti yhteyksien kartoittamisen: kuka ystävystyy kenenkin kanssa ja kuka asuu kenenkin naapurissa. Yksinäisyyttä esiintyi ryppäinä, ei sattumanvaraisesti eri puolilla verkostoa.

Yhteys näkyi paitsi suorien ystävien myös yhden tai kahden askeleen päässä olevien ihmisten välillä. Yksinäiset ihmiset päätyivät ajan myötä verkoston reunalle, ja heidän yhteyksiensä määrä väheni.

Tässä ei välity tunne vaan käyttäytyminen. Yksinäinen ihminen on varovaisempi, vastaa lyhyemmin ja kutsuu muita harvemmin mukaan - siksi toinen saa tavallista vähemmän lämpöä ja alkaa jonkin ajan kuluttua itse tuntea sen puutetta.

Tärkein vastaväite on menetelmällinen: samankaltaiset ihmiset ystävystyvät todennäköisemmin keskenään, ja yhteiset olosuhteet - muutto, työ ja asuinalue - vaikuttavat kaikkiin yhtä aikaa. Molemmat selitykset tuottavat samanlaisen kuvan kuin tarttuminen.

Yksinäisyyttä ei pidä sekoittaa yksinoloon. Kyse on koetusta läheisyyden puutteesta: ihminen voi tuntea sitä täydessä huoneessa ja olla tuntematta sitä yksin asuessaan. Tutkimuksissa mitataan juuri tätä kokemusta, ei kontaktien määrää.

Varovaisesti muotoiltuna asian voi sanoa näin: yksinäisyys keskittyy verkostoihin, ja osa tästä keskittymisestä liittyy todennäköisesti ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kuinka suuri osa, sitä ei tiedetä.

Sama tutkimus toi esiin myös käytännössä merkittävän yksityiskohdan: yksinäisyys säilyi voimakkaampana usein ja läheisesti yhteydessä olevien ihmisten välillä kuin satunnaisten tuttujen keskuudessa. Kyse on siis lähipiiristä, ei yhteystietoluettelosta.

Käytännön johtopäätökseen kiista ei vaikuta, ja se toimii molempiin suuntiin. Etääntyvään ihmiseen säännöllisesti yhteyttä pitäminen maksaa vähän, ja verkoston reunalla juuri se pitää yhteyden elossa.