Mistä ahdistunut kiintymyssuhde syntyy

Noin vuonna 1970 Mary Ainsworth kollegoineen tarkkaili 1-vuotiaita lapsia lyhyessä laboratoriotilanteessa nimeltä ”Vierastilanne”: äiti poistui hetkeksi huoneesta ja palasi sitten. Jotkut lapset rauhoittuivat nopeasti ja palasivat lelujensa pariin. Toiset käyttäytyivät kuin heitä ei kiinnostaisi. Kolmannet takertuivat äitiinsä ja samalla työnsivät tätä pois, itkien vielä pitkään paluun jälkeen - tätä mallia kutsuttiin ahdistuneen ristiriitaiseksi. Taustalla ei ollut aikuisen välinpitämättömyys vaan ailahtelevuus: sama ihminen vastasi välillä heti, välillä oli kiireinen, ärtynyt tai tavoittamattomissa.

Ero on tärkeämpi kuin miltä näyttää. Lapsi ei mittaa lämmön määrää vaan ennakoi: mitä tapahtuu, jos kutsun. Kun vastaus on vakaa - vaikka johdonmukaisesti niukka - ennuste hahmottuu ja jännitys hellittää: voi rentoutua tai lakata pyytämästä. Kun vastaus muistuttaa arpajaisia, ennuste ei koskaan hahmotu. Huomio pysyy aikuisessa eikä leluja täynnä olevassa huoneessa: pois kääntyminen on riskialttiimpaa, sillä ehkä juuri nyt vastaus tulee.

Jos kutsu toimii vain joka toisella kerralla, järkevä ratkaisu on voimistaa sitä: itkeä pidempään, takertua tiukemmin, kysyä uudelleen. Sitten astuu mukaan kiintymyssuhteita paljon laajemmin tutkittu mekanismi - sitä sovelletaan kiintymyssuhteisiin analogisesti. Arvaamattomasti vahvistettu käytös sammuu hitaammin kuin käytös, jota vahvistettiin aina. Kun vastaus tuli joka kerta, huomaat nopeasti sen loppuvan ja lakkaat kutsumasta. Kun se tuli sattumanvaraisesti, tauko ei tarkoita ”ei” vaan ”ei vielä” - ja yritykset jatkuvat.

Aikuisiän versio on sama, vain itkun tilalla ovat viestit ja kysymykset. Hazanin ja Shaverin vuonna 1987 julkaistu tutkimus osoitti, että romanttiset suhteet jakautuvat samankaltaisiin tyyppeihin, ja ahdistuneen strategian tunnistaa niissä heti: etääntymisen merkit huomaa varhain ja niihin reagoi voimakkaasti. Tässä tarvitaan johtopäätöstä muuttava varaus: lapsuuden tyypin yhteys aikuisuuteen ei ole suora viiva. Pysyvyys on vähäistä, ja persoonallisuus sekä myöhemmät läheiset suhteet muuttavat sitä huomattavasti. Kyse on opitusta ennakointitavasta, ei tuomiosta.