Miksi hopea ilahduttaa vähemmän kuin pronssi

Vuoden 1992 Barcelonan olympialaisissa psykologit keräsivät tallenteita mitaliseremonioista ja näyttivät niitä ihmisille, jotka eivät tienneet tuloksia. Heitä pyydettiin arvioimaan mitalistien kasvoja kärsimyksestä riemuun ulottuvalla asteikolla. Pronssimitalistit näyttivät selvästi onnellisemmilta kuin hopeamitalistit, vaikka heidän suorituksensa oli objektiivisesti heikompi.

Kyse ei ollut urheilijoiden luonteesta eikä väsymyksestä. Ratkaisevaa oli se, millainen näkymätön versio tapahtumista asettui todellisen lopputuloksen rinnalle.

Tällaista vertailua kutsutaan kontrafaktuaaliseksi ajatteluksi: jokaisen lopputuloksen rinnalle mieli rakentaa läheisen vaihtoehdon, joka oli melkein tapahtua. Se määrää mielialan, ei itse lopputulos.

Tämä selittää arjen kummallisuuksia. Junasta minuutin myöhästyminen harmittaa enemmän kuin puolen tunnin myöhästyminen, vaikka lopputulos on sama. Pienen lottovoiton saaminen tuntuu hyvältä tasan siihen asti, kunnes saat tietää, että suuresta voitosta jäi puuttumaan yksi numero. Myös ylennys ilahduttaa vähemmän, jos kollegasi sai hieman enemmän.

Tätä vertailua ei voi kytkeä kokonaan pois: se auttaa oppimaan virheistä ja suunnittelemaan. Ilman sitä ei olisi kysymystä ”entä jos olisin tehnyt toisin” - eikä oppeja tulevaisuutta varten.

Mekanismissa on kuitenkin vinouma. Mieli ei rakenna läheistä vaihtoehtoa sattumanvaraisesti, vaan valitsee sen, joka oli lähimpänä. Siksi pienellä erolla häviäminen tuntuu kaikkein pahimmalta, ja raskaimmat katumukset eivät liity mahdottomaan vaan siihen, mikä oli melkein onnistua.

Sen huomaa helpoimmin reaktion suhteettomuudesta. Jos pieni vastoinkäyminen tuntuu pahemmalta kuin suuri, mielessä on ollut erityisen lähellä ollut kuviteltu vaihtoehto - ja juuri se harmittaa.