Mistä virheen tekemisen pelko syntyy

2-vuotias kaataa tornin ja rakentaa sen uudelleen. Häntä ei hävetä: häpeää tunteena ei hänellä vielä ole. Se ilmestyy suunnilleen kolmantena ikävuotena - samoin kuin kyky nähdä itsensä ulkopuolelta. Ei ”torni kaatui”, vaan ”minä olen se, jonka torni kaatui”.

Tästä hetkestä alkaen lapsi lukee aikuisen ilmeen nopeammin kuin itse lopputuloksen. Virhe ei itsessään merkitse mitään - merkityksen sille antaa se, mitä seuraavien 5 sekunnin aikana tapahtuu. Ja tämä merkitys kertyy.

Vähiten ilmeinen kohta on tässä toinen. Ero kahdenlaisen kehun välillä vaikuttaa kosmeettiselta, mutta toimii tienhaarana.

Psykologi Carol Dweckin ja hänen kollegoidensa kokeissa koululaisille annettiin tehtäviä, ja ensimmäisen onnistumisen jälkeen heitä kehuttiin eri tavoin. Osaa kehuttiin ominaisuudesta: ”olet varmaan älykäs”. Toisia ponnistelusta: ”näithän varmaan kovasti vaivaa”. Sitten kaikki saivat sarjan tarkoituksella liian vaikeita tehtäviä, joista lähes kukaan ei selviytynyt.

Sen jälkeen ryhmät eriytyivät. Älykkyydestä kehutut valitsivat seuraavaksi helpomman tehtävän, halusivat jatkaa vähemmän ja liioittelivat tulostaan useammin kertoessaan siitä muille lapsille. Ponnistelusta kehutut valitsivat useammin vaikeamman tehtävän.

Sisäinen logiikka on yksinkertainen. Jos olen hyvä, koska olen älykäs, virhe todistaa päinvastaista, ja se pitää piilottaa. Jos olen hyvä, koska yritän, virhe on vain tietoa tavasta.

Sitten keho tulee mukaan. Aivot merkitsevät virheen sekunnin ensimmäisissä murto-osissa - ennen kuin ehdit tiedostaa sitä; tämä piikki näkyy aivosähkökäyrässä. Se voimistuu iän myötä ja on joidenkin tietojen mukaan selvempi lapsilla, joiden aikuiset reagoivat virheisiin jyrkästi. Rehellinen varaus: koulun ”kasvun ajattelutavan” ohjelmilla on keskimäärin pieni vaikutus, mutta ero ominaisuudesta ja ponnistelusta kehumisen välillä on toistunut eri kokeissa.