Miten päiväkirjat paljastavat aikakauden

Virallinen asiakirja laaditaan jonkin asian vahvistamiseksi: nimitystä, raportointia tai luvan myöntämistä varten. Siinä on päätös, mutta ei päätöksen ympärillä olevaa elämää. Päiväkirjaa kirjoitetaan ilman erityistä tarkoitusta, ja siksi siihen tallentuu asioita, joita kenenkään ei tullut mieleen kirjoittaa muistiin.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on 1600-luvun lontoolainen virkamies, joka piti päiväkirjaa itselleen ja kuvasi ohimennen ruttoa ja suurta tulipaloa sisältäpäin: miltä siellä tuoksui, minne ihmiset juoksivat ja mitä he ehtivät kantaa ulos. Saman vuoden virallisissa asiakirjoissa kerrotaan lukuja ja määräyksiä, mutta niiden perusteella ei voi ymmärtää, miltä kaikki tuntui.

Viimeinen kohta on hankalin. Kirjoittaja saattaa kiertää aihetta pelosta tai säädyllisyyssyistä tai siksi, että se on hänelle liian arkinen mainittavaksi. Sen, mistä on kyse, voi selvittää vain vertaamalla useita saman ajan päiväkirjoja.

Tähän lähteeseen liittyy järjestelmällinen vinouma. Kirjoittivat ne, jotka osasivat kirjoittaa ja joilla oli siihen aikaa, ja säilyneet päiväkirjat ovat niiden kirjoittamia, joiden jälkeläiset katsoivat ne säilyttämisen arvoisiksi. Lukutaidottoman enemmistön ääni ei juuri ole kantautunut meille.

Toinen vinouma liittyy itse lajityyppiin. Monet pitivät päiväkirjaa tulevaa lukijaa ajatellen ja muokkasivat tekstiään kirjoittamisen lomassa. Sota-ajan merkinnät kävivät usein läpi myös sensuurin, ja joskus kirjoittaja muokkasi niitä vuosia myöhemmin, kun hän jo tiesi, miten kaikki päättyi.

Siksi päiväkirja ei historioitsijan työssä juuri koskaan seiso yksin. Sitä verrataan seurakuntakirjoihin, tilikirjoihin, sanomalehtiin ja muihin päiväkirjoihin, ja totuus hahmottuu niiden leikkauskohdassa. Yksittäinen merkintä kelpaa yksityiskohdaksi, mutta ei todisteeksi.