Miksi rikospaikalle jää aina jälkiä

Kun istut sohvalle, jätät siihen vaatteiden kuituja ja hiuksia ja viet mukanasi verhoilukuituja. Kun kuljet maaperällä, jätät siihen kengänpohjan jäljen ja viet mukanasi maahiukkasia. Kun otat esineen käteesi, jätät siihen ihosi jälkiä ja viet mukanasi mikroskooppisia maali- tai metallihiukkasia.

Ranskalainen rikostekniikan tutkija muotoili tämän säännön yli sata vuotta sitten, eikä se ole sen jälkeen muuttunut. Vain laitteiden herkkyys on muuttunut: se, mikä oli ennen teoriaa, voidaan nyt todella havaita.

Siksi rikostekniset tutkijat keräävät muutakin kuin ilmeiset todisteet. He imuroivat maton, leikkaavat näytteitä verhoilusta, keräävät kuituja teipillä ja ottavat kengistä maaperänäytteitä. Mikään näistä ei yksinään merkitse mitään, vaan ne saavat merkityksen vasta, kun niitä verrataan toisesta paikasta saatuihin näytteisiin.

Toissijaisen siirtymisen mahdollisuus on nykyisen rikostekniikan suurin päänvaiva. Menetelmistä on tullut niin herkkiä, että yksittäisistä soluista peräisin olevia jälkiä voidaan havaita. Siksi kysymys siitä, miten tällainen löytö on syntynyt, on tärkeämpi kuin pelkkä tieto sen olemassaolosta.

Tästä seuraa yksi sääntö: yksittäinen jälki ratkaisee tapauksen vain harvoin. Merkitystä on kokonaisuudella: useilla erilaisilla, keskenään sopivilla jäljillä sekä selityksellä sille, miten kukin niistä on voinut päätyä paikalle.

Periaate voi toimia myös puolustuksen hyväksi. Odotettujen jälkien puuttuminen on sekin tietoa: jos jonkun väitetään kamppailleen huoneessa, hänen ja huoneen välillä pitäisi olla vastavuoroisia jälkiä. Niiden puuttuminen vaatii selityksen aivan yhtä lailla kuin niiden löytyminen.

On tärkeää ymmärtää myös periaatteen rajat. Se kertoo, että aine vaihtui, ei sitä, että jälki säilyi. Kuidut varisevat, iho kuluu pois ja sade huuhtoo maaperän. Siksi tapahtuman ja tutkinnan välinen aika on aivan yhtä ratkaiseva kuin tutkinnan perusteellisuus.