Miksi keskiajalla nukuttiin kahdesti yössä

Historioitsija Roger Ekirch kokosi yli 500 mainintaa «ensimmäisestä» ja «toisesta unesta» päiväkirjoista, oikeuspöytäkirjoista, lääketieteellisistä tutkielmista ja runoista. Niiden kirjoittajat eivät selitä mitään: näin kirjoitetaan asiasta, jonka kaikki ymmärtävät. Todistaja täsmentää kuulleensa melua «ensimmäisen unen jälkeen» - ja tämä riitti kertomaan, mistä ajankohdasta oli kyse.

Unien välinen aika ei ollut tyhjää. Silloin rukoiltiin, lisättiin puita tuleen, paikattiin vaatteita, keskusteltiin pimeässä ja käytiin naapureiden luona pihan poikki. Ranskalaisilla oli tälle tilalle oma sanansa - dorveille, «unen ja valveen tila».

Kyse ei ollut tavasta vaan pimeyden pituudesta. Talvella yö kesti 14 tuntia tai kauemmin, eikä ihminen pysty nukkumaan niin pitkään yhtäjaksoisesti. Uni levittäytyi yön ajalle ja katkesi keskeltä.

1990-luvun alussa Thomas Wehr järjesti Kansallisessa mielenterveysinstituutissa ihmisille pitkän yön. Osallistujat viettivät kuukauden 14 tuntia täydellisessä pimeydessä - ilman lamppuja, näyttöjä ja kelloja.

Muutaman viikon kuluttua heidän unensa jakautui kahtia. Ihminen nukahti, nukkui noin 4 tuntia, heräsi, makasi tunnin tai kaksi rauhallisessa puolivalveessa - ja nukahti uudelleen. Siihen ei liittynyt ahdistusta: hormonitasot näinä tunteina muistuttivat enemmän syvää lepoa kuin valveillaoloa.

Mekanismi on yksinkertainen. Melatoniinia erittyy pimeässä; pitkä pimeä aika venyttää tätä ikkunaa, eikä unen tarvitse mahtua yhteen jaksoon. Sähkövalo teki päinvastoin: pimeyttä on enää noin 8 tuntia, ja uni tiivistyy yhdeksi jaksoksi.

Tästä on helppo tehdä kaunis päätelmä: jos kaksi unijaksoa ovat vanhempi tapa, niiden täytyy olla myös oikea tapa ja meidän 8 tuntiamme yhtäjaksoisesti nukkuen turmeltuneita. Mutta samat tiedot tarjoavat vastaväitteen.