Näin enemmistövaikutus toimii

Vuonna 1951 psykologi Solomon Asch istutti opiskelijan huoneeseen seitsemän muun osallistujan kanssa. Kaikille näytettiin kortti, jossa oli yksi viiva, ja kortti, jossa oli kolme eripituista viivaa, ja heitä pyydettiin sanomaan ääneen, mikä kolmesta oli yhtä pitkä kuin ensimmäinen. Tehtävä oli niin helppo, että yksin sen ratkaisi lähes virheettä.

Muut seitsemän olivat tutkimusapulaisia. He vastasivat ensimmäisillä kierroksilla oikein, mutta alkoivat sitten kuorossa nimetä ilmiselvän väärän viivan. Todellinen osallistuja vastasi toiseksi viimeisenä ja kuuli edellään useita samanlaisia, varmoja ääniä, jotka olivat ristiriidassa hänen omien silmiensä kanssa.

Noin 37 % tapauksista ihminen toisti enemmistön virheen. Kun vastaukset kirjoitettiin paperille kuulematta muiden ääniä, virheitä oli alle 1 %. Silmät näkivät oikein, vain ääneen sanottu poikkesi. Ainakin kerran myöntyi noin kolme neljäsosaa osallistujista.

Syitä on kaksi, ja ne toimivat eri tavoin. Ensimmäinen on tiedollinen: jos seitsemän näkee yhden asian ja sinä toisen, yksinkertaisin oletus on, että sinä erehdyt. Aivoille enemmistö ei ole mielipide vaan helppo tietolähde siitä, miten maailma toimii. Samalla logiikalla valitset pidemmän jonon ja kahvilan, jossa istuu ihmisiä.

Toinen on normatiivinen: et halua olla se, joka väittelee kaikkien kanssa. Tällaiset myöntymiset yleensä tiedostetaan - ihminen näkee oikean viivan, mutta nimeää toisen, jotta ei erottautuisi. Kahta mekanismia on vaikea erottaa kokeessa, eikä kiista siitä, muuttuuko itse havainto vai vain ääneen sanottu, ole täysin ratkaistu.

Asch vaihteli ryhmän kokoa. Yksi tutkimusapulainen ei merkitse juuri mitään, kaksi vaikuttaa jo huomattavasti, ja kolme tuottaa lähes täyden vaikutuksen. Sen jälkeen käyrä tasaantuu: 15 ihmistä ei painosta enempää kuin kolme.

Mutta yksi asia murtaa tämän. Jos edes yksi ryhmästä nimesi oikean viivan, paine putosi noin neljännekseen - vaikka muut jatkoivat erehtymistään. Liittolaisen ei tarvitse olla auktoriteetti eikä edes oikeassa. Riittää, ettei yksimielisyys ole enää täydellinen.

Ilmiö on toistettu monta kertaa eri maissa. Se pitää paikkansa, mutta ei vakiona: myöntymisiä on vähemmän siellä, missä itsenäisyyttä arvostetaan, ja myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän kuin 1950-luvulla. Suuruus vaihtelee, suunta ei.