Miten muiden lapsista tehtiin saksalaisia

Valinta tehtiin ulkonäön perusteella: lasten kalloja mitattiin, silmien ja hiusten väriä tarkasteltiin ja piirteitä arvioitiin taulukoiden avulla. Sopiviksi katsotut lapset otettiin perheistä, lastenkodeista ja työkomennukselle vietyjen vanhempien luota. Suostumusta ei tarvittu.

Kolmas vaihe oli ratkaiseva. Lapselle annettiin saksalainen nimi, syntymäasiakirjat väärennettiin ja äidinkielen puhuminen kiellettiin. Nuoremmat lapset opetettiin nopeasti uudelleen, vanhempia rangaistiin jokaisesta sanasta, ja vuoden tai kahden kuluessa monet lakkasivat muistamasta aiempaa elämäänsä.

Sijaisperheet eivät yleensä tienneet asiasta mitään: niille kerrottiin, että lapset olivat saksalaisista siirtokunnista tulleita orpoja. Monet kasvattivat heidät omina lapsinaan, ja sodan jälkeen juuri nämä perheet vastustivat palauttamista kaikkein voimakkaimmin.

Asiakirjoja tuhottiin tarkoituksellisesti, ja säilyneet asiakirjat päätyivät eri vyöhykkeille. Kansainväliset järjestöt etsivät lapsia katkelmallisten tietojen perusteella: tuntomerkkien, iän ja muutamien säilyneiden luetteloiden avulla.

Kaksi viimeistä kohtaa tekivät etsinnästä enemmän kuin teknisen ongelman. Lapsen palauttaminen vuosia myöhemmin merkitsi hänen viemistään ihmisiltä, joita hän piti vanhempinaan, ja palauttamista niiden luo, joita hän ei muistanut. Päätökset vaihtelivat ja olivat usein tuskallisia.

Vietyjen lasten kokonaismäärästä esitetään yhä vain arvioita, ja arviot vaihtelevat suuresti. Palautetuksi saatiin vain pienempi osa, ja monet saivat tietää totuuden itsestään vasta aikuisina, sattumalta, asiakirjoista tai sukulaisten kertomuksista.

Lisävaikeutena oli, että monet lapset puhuivat etsintöjen aikaan enää vain saksaa. Heitä ei voitu tunnistaa puheen tai kertomusten perusteella, joten vertailtavina olivat vain ulkoiset tuntomerkit ja katkelmalliset merkinnät.